Taajama
Pidin idyllin mahdollisuutta häviävän pienenä.
Tunsin kuumeen nousevan, oli sunnuntai,
kävelin taajama-alueen luonnossa.
Hitaasti liikkuessa paljastui miten kaikkialle lähti pieniä polkuja,
horsmien väleihin kätkeytyi mykistäviä eroavaisuuksia.
Metsät olivat ylhäältä harmaita ja harmaanvihreitä,
mutta alhaalta ne olivat yhtä ruskean,
keltaisen ja punaisen sekoitusta.
Olin nukkunut huonosti. Kävelin haluttomasti.
Rivitalot levittäytyivät samannäköisinä kaikkiin suuntiin,
niiden edessä oli postilaatikkoja,
pihoilla sählymaaleja ja komposteja.
Yritin ymmärtää:
kävelen nyt tässä, joka hetki veri kiertää,
tuosta alkaa lenkkipolku, menen sinne.
Silti minun ja maiseman välillä oli lasinen aita,
hämmästyttävä kuilu
jonka aikataulu, kalenteri ja laskin rakensivat.
Nainen tuli vastaan, hän näytti siltä että ulkoilutti koiraa,
koiraa tosin ei ollut. Eläkeläismies tuli vastaan,
hän oli hyväkuntoinen, hänellä oli hyvä ryhti,
sellaiset ihmiset aikovat elää pitkään, ja elävätkin.
Silti tällaisina iltoina
alan heti ajatella hyvän- ja pahanlaatuisia kasvaimia,
asuntolainan, irtisanomisuhan ja depression kolminaisuutta,
tällaisilla pihoilla harmaiden iltapäivien jälkeen,
kun koko päivän on ollut hämärää
mutta silti olisi naurettavaa sytyttää kynttilä jo aamiaisella.
Kaikkialla antennit kurkottivat taivaalle.
Tunsin kuuluvani alueelle, olin kotoisin alueelta,
mutta kuitenkin talot näyttivät vieraita,
pihat olivat kuin vieraan lajin hylkäämiä
ja ihmiset lenkkivaatteissaan näyttelijöitä,
joiden tarkoitus on luoda satunnaiselle kulkijalle
rationaalisuuden ja elämän jatkumisen illuusio.
Kuvittelin kulkevani jonkun kanssa, keskustelevani,
kuvittelin millaista olisi jos joku tällaisella hetkellä
jakaisi asuinalueeseen liittyvän muiston,
kuvittelin millainen muisto voisi olla.
Nouseva kuume oli kuin humala,
se pehmensi havaintoja, vaikeutti kävelyä samalla tavalla.
Näin bussipysäkin umpikujan päässä,
kuin talventörröttäjän maaliskuun hangella:
asiaankuuluva mutta väärässä paikassa,
vailla tarkoitusta muttei vailla merkitystä.
Kaikkialla elämänä näyttäytyi niin uneliaana
että teki mieli kysyä,
kuinka kauan se voi vielä jatkua:
milloin heräämme mielettömyyteen,
jonka valaistut parkkipaikat synnyttävät,
milloin autot pysähtyvät, milloin postilaatikot räjähtävät,
asukkaat juoksevat verissään pakoon, pihoja ei enää lakaista,
milloin ajankohtaisojelmat lakkaavat kiinnostamasta, merkitsemästä?
Kuljin hieman kumarassa.
Minulla ei ollut mitään erityistä pohdittavaa.
Hapuilin eteenpäin kuumeen muuttamassa todellisuudessa,
jossa ääriviivat olivat pehmeitä ja ajatukset sameita.
Kuljin parkkipaikan reunalta lenkkipolun alkuun
ja tunnustelin kurkkuani,
eikä kipu enää ollut selkeää, se oli hahmotonta.
Harry Salmenniemi on jyväskyläläinen runoilija. Hän on julkaissut viisi runoteosta ja yhden novellikokoelman.
Lisäksi Salmenniemi on kirjoittanut elokuvan, kamarioopperan ja lukuisia kuoroteoksia.