VARPUSTEN JUHLAT
(Hotelli El Dorado)
Hovimestari pesee salin lattiat punaviinillä.
Tässä hotellissa järjestetään kirpeitä juhlia,
häitä unettomille ja kurittomille
ja hautajaisia, joissa tarjotaan vainajan itse leipomaa kakkua.
Juhlitaan kuolemaa, tanssitaan varpaillaan
ja tarjotaan juomia sokerihuurrutetuista laseista.
Sanat ovat lyhyitä ja lasit pieniä.
Aterian päätteeksi nuollaan lautaset ja lusikat.
Koira nilkuttaa pöytien välissä kuin eksynyt tarjoilija,
baaritiskillä ihmiset kohottelevat värikkäitä maljoja,
kättelevät toisiaan puhtain sormin
ja katsovat toisiaan silmiin.
Rakastaja tulee hotellin aulaan hampaat taskussa.
Täytettyään tehtävänsä hän saa lähtöpassit.
Keskellä elämää, myrskynsilmässä.
El Dorado: kapeiden kortteleiden yöelämän kulta-aarre.
Tummanpunaiset samettitapetit,
väkevät kuin häränverellä värjätyt,
muhkeat divaanit jotka upottavat kuin suonsilmäkkeet.
Jossain hämärässä nurkkauksessa esitellään anteliaita asuja
niille, jotka haluavat ensin kameleontteina sulautua seinämaalauksiin
ja lopuksi esitellä kaiken itsestään.
Puut kurottelevat huoneeni ikkunasta sisään
kuin uteliaat yhden yön seuralaiset, katselevat avonaista matkalaukkuani,
tuolia jolle olen kasannut vaatteiden pinon,
lasia jossa unohtunut juoma yhä kuplii ja poreilee yksinään.
Yksinäisen kirjoituspöytäni äärestä katselen sisäpihan pöydissä istuvia,
näen keskustelujen virittämiä
ja iltaruskon värittämiä kasvoja,
naurun punaamia poskia,
seuraan elokuvaa, jonka käsikirjoitus on kadonnut
katujen roskasilppuun, hajonnut tupakantumpeiksi.
Tunnen ruokien tuoksut, kuuman rasvaisen vuohenjuuston,
tuoreen basilikan, verta vuotavan avokadon, paksun omahyväisen munakoison,
vuokaan takertuneiden perunoiden.
Tilausta ei voi peruuttaa niin kuin ei huolimattomasti lipsautettuja sanoja,
onneksi ei, sillä ainainen mahdollisuus siirtää tapaamista
heittää sen tulevaisuuteen, jota ei tule.
Nämä asiat tapahtuvat oikealla hetkellä,
huone on pieni, mutta sinne mahtuu kaikki tarpeellinen,
portaat ovat jyrkät ja vinot,
kapealla käytävällä voi ohittaa naapurihuoneen tytön ihan läheltä,
paljaat käsivarret hipaisevat toisiaan ja hajuvedet kietoutuvat yhteen,
hän naurahtaa,
voi kulkea keittiön ohi ja ottaa vastaan sieltä tarjotun viinilasillisen,
nähdä ikkunasta oman heijastuksensa,
voi istua hotellin vastaanotossa tuntikausia, katsella sisään astuvia ihmisiä,
miehiä ja naisia, miehiksi muuttuvia naisia, naisiksi muuttuvia miehiä,
kaljuja ja niitä, joilla on pitkä kampaamaton tukka,
verille pureksitut kynnet ja kaulat, nenät ja otsat kuin veistokset,
kiinteät pakarat, lerppuvat käsivarret,
revityt lahkeet, arpiset posket, siivettyneet farkkutakit.
Vuode on leveä ja kova, ja koko yön voi kuunnella puheensorinaa,
kunnes aamuyöllä havahtuu roskalaatikon kolahdukseen
ja siihen, että kaikki ovat pyrähtäneet tiehensä kuin varpuset,
menneet koteihinsa rakastamaan tai ikävöimään toisiaan.
Siivooja tulee aamulla ja avaa tukkeutuneen lavuaarin
ja neuvoo laittamaan oven avaimella lukkoon,
täällä eivät juhli pikkurikolliset,
hän kantaa hyväntuoksuiset puhtaat pyyhkeet syliisi
eikä ihmettele, kun naurusi kuulostaa itkulta, itkusi naurulta,
lapsen tai kissan ääneltä,
ihmiset menevät liukuportaita metroon,
joku ostaa lippua automaatista, mies jakaa lehtiä pylvään juurella,
koira ulisee leipomon edessä,
varpuset ovat palanneet hotkimaan eilisen patongin murusia.
Käsiisi on tarttunut saippuan ja kynttilöiden tuoksu.
Tittamari Marttinen on syntynyt Kajaanissa 1968, ja kolmenkymmenen Helsinki-vuoden jälkeen
hän asuu nykyisin Rovaniemellä.
Hän on julkaissut runoja ja lyhytproosaa aikuisille sekä yli 70 lasten- ja nuortenkirjaa.
Tällä hetkellä hän toimii Lapissa lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden läänintaiteilijana.