Kuolemasi jälkeen menemme leffaan
ja kysyn sinulta: Miltä sinusta nyt tuntuu
kun olet kuollut ja katsot kanssani elokuvaa?
Rapistelen popcornia
ja sinä istut siinä, kreppiin käärittynä
kuten kaikki kuolleet
Tyhjässä huoneessa
minä näen sinut, istun
tammipöydän ääressä. Ikkunan takana
puut on kääritty sideharsoon, koko maa
puhdistettu, kipsattu valkoiseksi
On yö, on myöhäistä Koko yön
istun tammipöydän ääressä
edessäni kaksi lasia
Aina kun näen sinut,
muistan että kuolit Minä näen sinut, koko
ajan. Ikkunan takana
tuuli sitoo puiden käärinliinat. Koko
ajan kimaltavat, kevyet hiutaleet
laskeutuvat hiljalleen. Tämän täytyy olla lunta,
Sinikka Vuola (s. 1972) on helsinkiläinen kirjailija ja filosofian maisteri. Hän on julkaissut kolme runokokoelmaa sekä romaanin ”Replika”. Vuola on proosan keinoja tutkivan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen, ja on yhtenä 14 tekijästä kirjoittanut lisäksi proseduraalisen kollektiiviromaanin ”Ihmiskokeita”, joka ilmestyi keväällä 2016. Lisäksi häneltä on julkaistu antologioissa proosaa ja esseistiikkaa.
Vuolan runokokoelma ”Orkesteri jota emme kuule” (Tammi 2007) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja sille myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto. Kolmas runokokoelma ”Maailman vaikein kieli” (Tammi 2013) oli Yleisradion Tanssiva karhu -palkintoehdokkaana. Vuolan esikoisromaani ”Replika” (Tammi 2016) on vuoden 2017 Runeberg-palkintoehdokas.